For You.

No moi! Mää en oikein tiedä mistä mä aloittaisin tai osaanko tehdä enää tätä, ihan melkee jännittää, tai kyllä jännittää. Edellinen postaus on elokuulta, huhhuijjakkaa. Mutta siis aivan ihana tunne nyt kun viimein pääsin tänne asti. Ette usko kuin mulla on ollut ikävä tänne, oikeesti. Ja välillä ei taas juuri ollenkaan, hah. Tuntuu olevan paljon asiaa mielen päällä, saankohan ees kaikkea sitä sanottua, mitä mä haluaisin teille sanoa. Tuntuu hyvältä kirjottaa pitkästä aikaa. Oon aina vähän lykännyt tätä postauksen aloittamista, kun on ollut aikalailla kaikkea muuta tekemistä ja sit se ajankulu on aina vaan vähän vaikeuttanut sitä aloittamista, tai nyt melkein vois jo sanoa, että takaisin palaamista. Tiedättehän sen tunteen, esimerkiks mä rakastan salilla treenaamista, tiedän, että siitä tulee kaikinpuolin hyvä olo ja mä nautin siitä, mutta jos pidät jonkin aikaa siitä taukoa, niin sen ensimmäisen askeleen ottaminen sinne taas uudestaan tuntuu vähän haastavalta, laiskottaa. Mutta kun otat sen ekan askeleen, niin siitä se alkaa sit taas pikkuhiljaa rullaamaan. Niin mä toivosin, että tässä kävis just niin. Mulla on ollut aikalailla samanlainen fiilis tän blogin kanssa. Rakas harrastus, mutta nyt ei oo vaan jaksanut. 

Eikä nyt oo pelkästään siitä laiskottelusta kyse. Vaan elämästä. Elämä on vienyt mukanaan. Mää olen halunnut keskittyä elämään kaikin mahdollisin tavoin ja nimenomaan tekemään siitä itselleni parempaa. Tää vuosi on ollut monella tapaa tosi kiva ja mulla on ollut hauskaa, oon pyrkinyt nauttimaan jokaisesta hetkestä ja olemaan oikeesti läsnä. Se on yks merkittävimpiä ja tärkeimpiä asioista mulle mitä olen tämän vuoden aikana sisäistänyt ja oppinut; ole oikeasti läsnä ja keskity niihin ihmisiin sun ympärillä. Ja toinen yhtä tärkeäksi koitunut asia minulle, ole aina oma itsesi. Uskallan olla rennommin täysin oma itteni, ja oon huomannut, että en enää mieti liikaa mitä mä annan itestäni ulos päin ja tai mitä mä sanon. Ihmiset todennäköisesti pitää susta enemmän, mitä enempi oot oma ittes. Mää olen kokenut ihmisten seuran ja oman henkisen sekä fyysisen hyvinvointini paljon tärkeämmäksi, kuin koneen ääressä istumisen. 

Enkä nyt meinaa, etteikö blogiharrastus tai muut sen sellaiset harrastelut olisi antoisaa tekijälleen, on toki, mutta mulle tuli vain sellanen kausi, että en tarvi sitä just nyt. Mää en saa siitä sitä, mitä nyt oikeesti tarvin. Mää olen aina mieluummin valinnut jotain sosiaalisempaa tai muuta kivaa ja rennompaa tekemistä, jos mulla olis ollut aikaa blogille. Sitten mulla on toisinaan välillä ahdistanutkin ajatus koneen avaamisesta. Sinne se on sitten jäänyt pölyttymään. En mää oo halunnut enkä jaksanut. En oo juurikaan yhtään jaksanut kuvailla itteeni tai mitään muutakaan kun ei oo ollut fiilistä ja muut asiat ovat olleet tärkeysjärjestyslistan kärjessä.

On se vähän pahalta tuntunut, kun monet on viestiä tai kommenttia tässä laittaneet, että miksei musta kuulu mitään, onko kaikki hyvin, hyvä ku oot lopettanut bloggaamisen tai toivottavasti et oo vielä lopettanut bloggaamista, odotan sun postauksia. Mää en oo juurikaan jaksanut keskittyä blogiasioihin, enkä oo sit viittinyt vastata kenellekään ees mitään. Mutta kyllä ne teidän kommentit on mun sydäntä lämmittäneet. En oo halunnut tehdä väkisillä mitään, kun ei se silloin toimi. Mää oon muutenkin opetellut yleisesti ajattelemaan ja arvostamaan paljon enemmän itseäni ja omaa panostustani. Vaadin sitä arvostusta ja kunnioitusta myös kaikilta muilta kanssa ihmisiltä ja niin pitäis jokaisen pystyä tekemään. Mää olen muuten huomannut monestikin, että asiat tapahtuu melkein itsestään, silloin kun niiden aika on. Miks oikeesti repiä hiuksiaan päästään ja yrittää väkisillä suorittaa jotain asiaa jos se ei vaan luonnistu, relaa hyvä ihminen, keskity välillä johonkin muuhun ja kato sit myöhemmin uudestaan kun siltä tuntuu! Tää viisaus ei varmaan kuitenkaan koske deadlinejä sun muita, hah.. Mut kuitenkin. 

On muuten tehnyt aika hyvää olla koneesta erossa ja latailla akkuja. Oon oppinut rentoutumaan ja sulkemaan pois häiriötekijät ja muut kiusankappaleet. Monetkin asiat ovat vaikuttaneet siihen, että mää en nykyään stressaa turhista. Se on aika ihanaa. Joskus kyllä oon ollut vähän sellanen stressierkki itsekin, ja aina ollut huolissaan jostain asiasta tai pyrkinyt tekemään ja tulkitsemaan, yms yms muuta aivan totaalisen turhaa ja raskasta shaipaa. Stressi on kyllä pahasta, se saa voimaan niin huonosti. Stressaaminen on hirveetä myrkkyä ainakin mulle, mää en yhtään tykkää siitä olotilasta. Siksi mä pyrinkin nykyään välttelemään sitä kaikin mahdollisin keinoin. Pyrin luomaan sellasen hyvän fiiliksen ihan kaikkeen.

Nykyään meikäläisen asennoituminen asioihin, ihmisiin ja ylipäätäänsä elämään on muuttunut hyvällä tavalla aika radikaalisti kevyempään suuntaan. Vois sanoa, että sellanen oma elämänasenne on kypsynyt ja vahvistunut. Ja musta se on hyvä juttu. Enää mä en oo muutenkaan niin hakoteillä tästä kaikesta ja pääkoppa ei oo vaan sellasta pätkittäistä sekavaa sylttyä mistä kukaan ei saa mitään selvää, vaan nyt mä alan hahmottaa sieltä sellasen tasaisen punaisen viivan mitä pitkin kulkea.. Tajuatteko yhtään mitä mä edes kirjoitan hahah! Tää kaikki vaan tulee sitä mukaan mitä kirjoitan. Mutta siis mää oon niin sanotusti pikkuhiljaa alkanut pääsemään sellaselle tasaiselle maaperälle tässä mun elämässä kaikkien niiden sekavien, kivisten ja sorasten polkujen jälkeen. Ja olo on pitkästä aikaa aika rauhallinen ja tyyni. Mä taidan olla oikealla suunnalla. Tästä on hyvä ryhtyä mihin vaan. Mää tiedän mitä elämältä tulevaisuudessa haluan ja mihin oon pyrkimässä. Pyrin myös tekemään tästä hetkestä parasta mahdollista ja nauttimaan elämästä. Olen tässä vastikään tainnut todeta itselleni, että en ehkä enää olekaan se sama hölmö tyttönen kuin ennen, vaan musta on viimein kasvanut nainen.

Vaikka tää vuosi on pääsääntöisesti ollut muuten melko hyvä, niin on ollut tietysti myöskin niitä ikäviä asioita matkan varrella. Välillä on tuntunut, että miks mulle aina sattuu kaikki tympeet jutut, miks mun pitää läpi käydä just kaikki nää paskimmat asiat ja millon kaikki kääntyis hyväksi. Mut onneksi tollaset fiilikset ovat olleet aika hetkellisiä ja nopeasti ohi meneviä. Mää en nykyään jaksa jäädä surkuttelemaan ikäviä juttuja, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Mää pyrin keskittymään kaikkeen hyvään ja onnellisuuteen. On mulle kyllä sattunut vähän kaikenlaista ja välillä mun elämä on ollut aika surkuhupaisaa draamakomediaakin, että ei oo oikein tiennyt et itkiskö vai nauraisko. Mulle on jopa muutaman kerran käynyt silleen, että oon kuvitellut jonkun ikävä jutun tai tilanteen ja oon sit ajatellut, että vähänkö olis kamalaa jos tälleen tapahtuis! Sit jonku ajan päästä se kuvitelma oikeesti tapahtuu mulle.. Friikkiä. Ikään kuin ne olis olleet etukäteis varoituksia, että mä voisin jotenki alitajuisesti valmistautua niihin. Vai ajaudunko mää jotenkin tiedostamattani kohti niitä asioita, joiden en halua tapahtuvan, mutta silti koettelen rajojani? Emmä tiiä.. Mutta nykyään varon mitä menen tietoisesti pelkäämään, sillä se saattaa jopa tapahtua. Sama asia varmaan sekin mistä unelmoi ja haaveilee, nekin voi ihan yhtälailla toteutua melkein tosta noin vaan. 

Noh, aina niistä pohjalukemista takaisin ylösnousseena fiilis loppupeleissä voi olla aika lyömätön. Kokemukset, ihmiset ja aika muovaavat susta sen ihmisen, mikä sun on tarkoitus ollakin, ja oon ite kokenut, että näinhän se just menee. Mää koen muuttuneeni aika paljonkin, mutta se on oikeastaan varmaan juurikin sitä, että oon löytänyt itseni ja kasvanut ihmisenä. Mää olen oikeastikin kiitollinen kaikista kokemuksista, koska muuten mä en olis mä ja sitä mitä mä nyt oon. Jokaisen uuden ei-niin-mukavankin asian läpi käyneenä olo on aina taas hieman positiivisempi ja avoimempi uusia juttuja kohtaan. Selvisin tästäkin, niin selviin varmasti mistä vaan. Eikä monetkaan jutut enää hirvitä yhtälailla kuin ennen tai tunnu ees missään. Mulla on joka ikinen päivä vahva usko siitä, että parhaimmat asiat ovat vielä edessä päin. Se saa mut aina jaksamaan eteenpäin ja uskomaan kaikkeen tulevaan hyvään. Vielä joku aamu mä herään niin onnellisena, että voin vaan huokaista, että nyt mulla on viimein kaikki se, mistä oon aina haaveillut.  

Mää olen myös kieltämättä tuntenut vähän sellasia fiiliksiä, että oon kasvanut bloggaamisesta jokseenkin jo yli. Kun välimatkaa alkoi pikkuhiljaa kertymään, niin siihenkin alkoi tottumaan. Tuntu ihan hyvältä ja luontevalta elää ilman jatkuvaa bloggaamista. Bloggaaminenkin on eräänlaine elämäntapa. Hassua sinänsä, vielä joku aika sitten en olisi osannut kuvitellakaan arkea ilman blogia, onhan se jo muutaman vuoden ollut tiiviisti mielessä. Mutta niin, aika yllättäen asiat voi aina muuttua ja ennen kuin ehdit edes sen kummemmin asiaa miettiä, voi yhtäkkiä olla se luonteva oikea hetki luopua jostain asiasta tai aloittaa uusi sivu elämässä. Sellasta se on ja se on vaan elämää. :) 

Tää varmaan kuulostaa nyt siltä, että mää lopetan kokonaan bloggaamisen ja monet ovat varmastikin luulleet, että oon jo lopettanut. Mutta en mä vielä tähän halua lopettaa. Jonain päivänä kyllä. Mutta mä en voi sitä tietää millon se hetki tulee, se voi tulla jo vaikka heti ens viikolla, puolen vuoden päästä, tai vaikka viiden vuoden päästä! Who knows. Mutta sitä ei tarvii murehtia etukäteen. Mää kuitenkin tykkään niin paljon kirjoittaa ja ihana välillä päästä vuodattamaan kaikkee, mistä ei välttämättä tuu ikinä ääneen puhuttua. Ja muiden inspiroiminen on kans tosi kivaa, sitä kun itekin tykkää imeä kaikkia vinkkejä ja ideoita ympäriltä! Mut sitä mää oon vähän miettinyt, että blogit on vissiin vähän vanhanaikaisia juttuja jo, seuraako näitä nykyään ees kukaan? Kaimmä oon sit vähän vanhanaikainen. Mulla ei oo ees vielä snäppiä tai muitakaan semmosia kuumimpia juttuja. Nehän ne on vissiin se tämän hetken The Juttu, tubettajat sun muut videojutut.. Mua ei millään jaksa kiinnostaa roikkua koko ajan joissain kaikenmaailman somekanavissa ja kuvailla ittiä hahah. Joskus olisin voinut räpsii kuvia vaikka joka ikinen päivä, nykyään siihen kameraan tarttuminen ja sen eteen astuminen tuntuu vähän vaivalloiselta.. Mä olen ehkä vähän saattanut mummoutua. Mutta haluaisin löytää uudestaan sen ihanan palavan kipinän bloggaamiseen ja kehittää blogiani itseni mukana. Katotaas mitä tulee vai tuleeko ollenkaan, en ainakaan ala lupailemaan vielä mitään, mutta yritetään. ;)

Ei vitsi mua vähän nauratti ku aukasin tän postauksen uudelleen, oon laittanut nää kuvat tänne joskus aiemmin ja suurin osa näistä on varmaan joltain viime vuosisadalta haha! No ei ihan, mutta siis kesältä lähtien niitä näitä.. Kuvasaldo on aika köyhää tähän mennessä, mutta jospa se meikäläinen tästä taas vaikka innostuis.

Mut nyt mä jään jännityksellä vähän odottelemaan kuulenko mää teistä! Kertokaa mitä ajattelette tai mitä kuuluu, ihan mitä vaan! :)